torstai 17. syyskuuta 2009

Alku ja aavistus.

Mä halusin aina salaa Kauppakorkeaan.

Miksi sitten meninkin yliopistoon?

Siihen on muutamia syitä, joista osa on naurettavan lapsellisia, mutta nyt on otettava huomioon se, että tavallisesti ihminen lukioikäisenä on edelleen naurettavan lapsellinen.

Ensinnäkin, ekonomivanhemmat. Mun ihanat ekonomivanhemmat, jotka valmistuivat 80-luvun kasinotaloushuumassa, pukeutuivat kuin Miami Vicen hahmot ja käyttivät todella suuria silmälaseja. Nyt ei saa käsittää väärin, mä olen aina ihaillut mun vanhempia, varsinkin äidin ura ja ammattitaito on jotain todella tavoittelemisen arvoista. Kauppatieteellinen koulutus tuntui mun kohdalla vaan jotenkin niin ilmeiseltä, ja individualistisuuden suuntaan nojaavana halusin tehdä mieluummin jotain, mikä ei tuntuisi niin itsestään selvältä. Sitäpaitsi, mun mielestä porukoiden ammattien periminen oli aina vaikuttanut jotenkin... mielikuvituksettomuuden osoitukselta.

Kouluikäisenä olin kiinnostunut vähän kaikesta. Matikka oli mun lempiaine, mutta tykkäsin myös kielistä, historiasta, biologiasta ja muusta. Oikeastaan ainoat aineet, mistä en pitänyt, olivat käsityö (kolme erikokoista tumppua... not my thing), köksä (en edelleenkään kykene laittamaan ruokaa) ja liikunta (ihan vaan periaatesyistä). Yläasteen jälkeen menin kielilukioon ja luin ihan hulluna kieliä: englannin ja ruotsin lisäksi kirjoitin saksan, ranskan, espanjan ja latinan. Lisäksi luin vähän italiaa, venäjää ja japania huvin vuoksi. Huh, kuulostaa vähän no-life-touhulta! No, juoksin myös himabileissä, jatkoilla, jatkojen jatkoilla, urheilin ja harrastin vähän kaikenlaista muutakin.

No joo, nyt toi kuulostaa just siltä, kun hikarityttö yrittää esittää jotain muuta mitä on!

Lukiossa aloin tiedostaa haluavani (salaa) kauppakorkeaan, mutta oli helppo vastata vaan joo, kun ihmiset ihmetteli mun kielimäärää ja sanoi, että "sä aiot varmaan lähteä lukemaan filologiaa". No, humanistinen tiedekunta olisi kyllä tehnyt selvän pesäeron porukoihin. Niillekin sanoin monta kertaa, että "jaa, voishan sitä vaikka ruvetakin humanistiksi". Äidin mielestä se oli loistava idea, niin kuin nyt yleisesti ottaen kaikki, mitä olen saanut päähäni tehdä. Isä vähän epäili.

Aloin kuitenkin jo olla aika varma siitä, että kauppakorkeaan kuitenkin hakisin. Mikään muu vaihtoehto ei Kauppalehteä lapsesta asti lukeneelle kuitenkaan tuntunut mielekkäämmältä vaihtoehdolta. Vieläkään en tosin kertonut asiasta kenellekään.

Kirjoituksissa pistin parastani. Oikeasti ensimmäistä kertaa kouluaikanani oikeasti päätin laittaa kaiken likoon ja hakea ne yhdeksän ällää vaikka mikä tulisi. No, en mä nyt ihan niin montaa saanut, mutta aika hyvät paperit kuitenkin. Viimeinen lukiokevät oli todella rankka. Ymmärsin vasta kirjoitusten jälkeen, kuinka väsynyt olin. Vaikka olin siihen asti ajatellut hakevani kauppakorkeaan vielä samana keväänä, tajusin etten luultavasti pystyisi siihen. Ajatus välivuodesta jossain todella älyllisesti haastavissa töissä vaikka kaupan kassalla alkoi todella ahdistaa.

Sitten tulivat matematiikan alustavat tulokset ilmoitustaululle. Matikka on aina ollut mulle todella helppoa. Niin helppoa, että vaikka olen siitä aina tykännyt, niin lukiossa vähän niin kuin unohdin sen. Luin ja laskin kyllä paljon, sain ysejä ja kymppejä, mutta en kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Ja sitten tulivat ne tulokset. Muistan aika tarkasti sen fiiliksen. Katsoin sitä pistemäärää ja kelasin vaan, että "tossa täytyy olla virhe, mä en osaa lukee tätä taulukkoo". Mä olin saanut melkein täydet pisteet. Seuraavaksi parhaalla oli 7 pistettä vähemmän. Kun mä olin tajunnut sen, niin mä tajusin seuraavaksi sen, että mulla oli yliopistopaikka. Ilman yhtäkään pääsykoekirjaa. Ryntäsin opinto-ohjaajan toimiston aulaan tarkistamaan asian, ja olin muistanut oikein. Matikan laudaturilla pääsee suoraan Helsingin yliopistoon.

Kävelin kotiin ja vaan hymyilin. Olin vahingossa varmistanut itselleni opiskelupaikan.

Kerroin äidille ja isälle vasta kahden päivän päästä. Mun oli pakko ensin vähän funtsia juttua. Kevät oli ollut raskas ja ajatus leppoisasta loppukeväästä ja kesästä houkutteli. Lopulta päätin, että menen yliopistoon, katselen ympärilleni ja päätän sitten mitä elämälläni teen. Haen kauppakorkeaan sitten seuraavana vuonna. Lomailen. Luen aivan järjettömät määrät romaaneja.

Se oli jälkikäteen ajateltuna yksi parhaita päätöksiäni. Mikä kesä! Se oli viimeinen kesä, jolloin mun ei tarvinnut tehdä yhtään mitään tuottavaa tai järkevää. Kun kaverit lukivat hullun lailla pääsykokeisiin, mä löysäilin kaupungilla ja lojuin puistoissa lukemassa Hemingwayta ja Sartrea. Sinä kesänä satoi vaan kaksi kertaa, mun ja mun siskon ylioppilasjuhlissa ja Pori Jazzeilla. Stadissa oli niin kuuma, että kaupungista oli pakko paeta jo aamuisin Suokkiin. Kavereiden kanssa me loikoiltiin kuumilla kallioilla viikosta toiseen. Yleisesti ottaen ainoa mietinnän aihe oli se, että mentäisiinkö yöuinnille Hietsuun vai Laruun. Luin kymmeniä ja kymmeniä kirjoja.

Kun aloitin matikan laitoksella, tajusin sopivani aika huonosti joukkoon, mutta ajattelin, että se johtui vaan musta. Tykkäsin matikasta hullun lailla, ja opiskelin todella paljon. Yliopistossa ei ollut yhtään sellaista mitä olin aina ajatellut siellä olevan, mutta ajattelin sen silti olevan ihanaa. Kauppakorkeaankin hakeminen sitten jäi, kun halusin kovasti näyttää, että musta todella tulee finanssimatemaatikko. Kuulostaa ihanalta, taloutta ja matikkaa, vai mitä? Mä en oikein osaa sanoa, missä vaiheessa hiffasin, että edelleenkin halusin sinne kauppakorkeaan, ja että halusin sinne koko ajan vaan enemmän.

Viime keväänä sitten luin Tähtitorninmäellä tenttiin ja tajusin yhtäkkiä, että musta ei luultavasti tulekaan finanssimatemaatikkoa. Opiskelu sujui kyllä hyvin, jos sujumisen mittana pidetään arvosanoja tai opintopistekertymää, mutta silti joku tekijä yhtälössä ei toiminut ihan niin kuin piti. Miten tässä näin pääsi käymään? Periaatteessa kaikki on hyvin. Mulla on mielenkiintoinen ja haastava opiskelupaikka. Jokaikinen, joka mut tuntee, pitää mua määrätietoisena ja kunnianhimoisena, sellaisena "josta tiesi jo ala-asteella, että siitä tulee jotain" (mä inhoan sitä, kun ihmiset sanoo noin, ihan kun ne sen jostain tietäis). Opiskelen paljon, ainakin näennäisesti, ja olen viihtynyt yliopistolla hyvin. Ainakin näennäisesti. Mikä siis on ongelma? Jos sanon ilkeästi, sanon, että en halua tehdä lopun ikääni duunia sellaisten tyyppien kanssa, joiden ainoa harrastus on Rubikin kuutio. Jos sanon asian niin kuin se todellisuudessa on, olen ihan hiljaa vaan.

Sitten mä sen tajusin. Mä haluan Kauppakorkeaan. Mun on päästävä kauppakorkeaan. Yliopistolla voin lukea rahoitusta pari hassua kurssia, siellä voin lukea sitä pääaineena. Sen jälkeen kun sanoin sen itselleni ääneen, on kaikki sujunut paljon paremmin. Opiskelussa tuntuu taas olevan järkeä ja tarkoituksenmukainen tavoite. Sen kummemmin päätöstä tähän väliin perustelematta, aion näillä kirjoituksilla seurata ja tarkastella tulevaa vuotta. Onko Kauppakorkeaan hakeminen oikeasti niin vaikeata kuin sanotaan? Mitä kaikkea sisäänpääsyn eteen on tehtävä? Valmennuskurssille vai ei? Teenkö oikean ratkaisun?

Olen ottanut kauppakorkean puolelta jo joitakin kursseja, johtamista ja rahoitusta. Yliopistolla opiskelen matematiikkaa, kansantaloustiedettä ja tilastotiedettä sekä muuta triviaalia.

Koko jutun ydin on siinä, että kukaan mun läheisistä ei (ainakaan vielä) tiedä, että aion tehdä vaihdon yliopistolaisesta kylteriksi. Kaikista vähiten haluan yrittää kaikkeni, epäonnistua ja sitten kuunnella puoli vuotta säälivän kannustavia kommentteja. Tietääkö kukaan mitään pahempaa? Jos epäonnistun, johtuu se vain ja ainoastaan siitä, etten yrittänyt tarpeeksi kovasti.

Jos kaikki menee niin kuin suunnittelen, olen vuoden kuluttua tuleva ekonomi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti